Viimeinkin se on täällä!

Nimittäin mun Mists of Pandarian betatestauskutsu! Meinasin kusta housuun innosta kun huomasin, etenkin kun toukka oli valvottanut mua yöllä öhisemällä puolen tunnin välein, joten avokin tultua aamuseiskalta töistä kiikutettiin ipana isomummolaan että isukki saa nukkua. Mulla olisi siis monta tuntia aikaa pelailla menemään. Näinhän sitä olis luullut. Vetelin pari tuntia unta palloon ja herättyäni pompin onnesta soikeana koneelle. Koska maailmankaikkeudella on aina jotain mua vastaan mitä tulee wowin pelaamiseen, tälläkin kertaa sain nippa nappa luotua näpsäkän näköisen pandamunkin ja sisään logattuani ehdin nauttia maisemista ehkä kahden sekunnin ajan kun BANG!

"ERROR #132 (0x85100084) Fatal exception!
Program:    C:\Program Files (x86)\World of Warcraft Beta\WoW.exe
ProcessID:    5352"

Sama toistuu joka kerta kun loggaan sisään enkä jaksa alkaa tekemään asialle mitään koska googlesta ei ole suuremmin apua. Vittu. Betahehkutuksen sijaan voisin käyttää tämän postauksen sitten ihan yleiselle muistelolle wowiurastani.

Aloitin pelaamisen kolmisen vuotta sitten valiteltuani kaverille mesessä tylsyyttä. Kaveri lätkäisi vastauksena linkin wowin trialversioon ja sanoi että siinä sulle viikoksi tekemistä. Vaikka olin aina tykännyt pelata kaikenmaailman fantasiapelejä suhtauduin wowiin vähän nihkeästi koska sen maine nyt oli ainakin silloin pelkkien finneillä kuorrutettujen nolifepoikien harrastuksena. Kaverini ei ollut mitään edellämainituista joten päätin ottaa riskin, ja se totta munassa kannatti! Koko yön hoopoiltuani night elf warriorilla menin silmät puolitangossa levittämään ilosanomaa naapurissa asuvalle ystäväpariskunnalle. Näytin varmaan krapulaiselta jehovan todistajalta hönkiessäni ovensuussa miten sairaanvitunsiisti peli wowi on.

Niinhän siinä kävi että naapurit tulivat mun luo ja alettiin levutella kolmestaan. Kyllä oli kivaa, ja trialin loputtua paukattiin kauppaan ja ostettiin pelin täysversio. Meni jonkun aikaa ennenkuin naapurit sai oman wowin, ja mun/meidän ihkaensimmäinen hahmo, night elf druidi tasoa 40 löytyy yhäkin mun accountilta nostalgiasyistä. Loggailen joskus naureskelemaan sen harmaan tason gearille ja umpimähkään roiskituille talenteille.

Druidiin kyllästyttyäni siirryin laakista hordeille koska hordet nyt on vain niin cool ja badass ja oon kova mimmi ja ties mitä. Niin kova, että tein warlockistani blood elfin kun ne on niin nättejä, hihi. Warlock oli rakkautta ensiloitsulla ja tämä samainen warlock on edelleen main hahmoni. Kesti 9 kuukautta levuttaa se tasolle 80, ja voi sitä onnea kun pääsin ensimmäisiin heroic dungeoneihin. Tuohon aikaan liityin myös kaverin kaverin kiltaan ja tutustuin pariin todella hyvään pelaajaan jotka ruoskivat musta pahimman nobon pihalle ja opettivat raidauksen salat. Toinen näistä pelaajista on edelleen erittäin läheinen ystävä joka kuitenkin hiljattain siirtyi erääseen Euroopan parhaista killoista ja tahkoaa heroic raideja world first-kaatojen perässä. Olen kade.

Raidaamisesta tuli mulle wowin suola, mutta samalla se isoin stressinaihe. Vaikka olen lokillani kolunnut läpi ICC:n ja sen jälkeen tulleet raidit, tasaisin väliajoin damage tippuu ja sanomista tulee. Joskus on auttanut koneen vaihto, addonit tai gearin säätäminen, mutta joskus olen luovuttanut kokonaan ja tehnyt uuden hahmon vain koska en jaksa enää tapella dps-mittaria vastaan. Tänä päivänä lokkini on Dragon Soul normalin epixeissä (average item level 393, mikäli se kenellekään mitään kertoo) täysin tyhjän panttina koska aika ei vauvan kanssa riitä raidaamiseen. Ja spec on vaihdellut aina Afflictionin ja Destructionin välillä, tällä hetkellä Affli.

Accoltani löytyy myös tason 85 Arms/protection warrior jolla pelasin avokin roguen kanssa pvp:tä loppuraskauden aikana kuin hullu koska valtavan vatsan takia en voinut istua pitkään ja pvp-matsit eivät kestä pitkään. (Olen aikamoinen pvp-nobo joten areenasta ei ollut kyse, vain battlegroundeja tahkottiin) Myös lvl 85 Feral druidi odottelee huomiota, gearausta ja faction changea, sillä siirsin mainini alliancepainotteiselle serverille ja druidin perässä, mutta en ole jaksanut vielä siirtää sitä allujen puolelle.

Viime aikoina olen levutellut paladinia, joita mulla löytyy kaksi, toinen lvl 80 horde ja toinen lvl 81 alliance. Jälleen koska en jaksanut käyttää rahaa hahmon siirtelyyn päätin vain tehdä uuden. Ja specci on tietenkin protection koska tankkina dungeonjonot ovat hävettävät lyhyet ja se nyt on vain helvetin hauskaa olla tankki. Nihkeilin paladinilla pelaamista aluksi ihan älyttömästi, koska "Kaikki tytöt pelaa paladinilla ja se on sellanen keijuclassi". En pyörrä puheitani vieläkään mutten myöskään teeskentele vain "kokeilevani huumorilla".

Mulla oli vielä puolisen vuotta sitten myös tason 82 frost Death Knight, mutta jossain tilapäisessä mielenhäiriössä poistin sen kokonaan koska halusin tehdä uuden DK:n eikä tila riittänyt kahdelle. Saatoin olla kännissä.

Loppuun vielä kerrottaneen että ilman wowia en olisi tällä hetkellä äiti enkä avovaimo. Kaksi vuotta sitten liityin kokonaan suomalaiseen kiltaan ja tutustuin nykyiseen avomieheeni ICC:tä kolutessa. Parin kuukauden yhdessä pelailun jälkeen pakkasin kimpsut ja lähdin tapaamaan Ukkoa ja tälle tielle jäätiin. Ukko on lopettanut wowin taas joksikin aikaa, mutta uskallan vähän toivoa että Pandarian myötä se innostuisi taas, etenkin kun on helpompi pyytää vapaata vauvanhoidosta pelaamista varten jos toinenkin haluaa sitä silloin tällöin. Toistaiseksi pidän kuitenkin tämän kämpän wow-kiintiötä pystyssä yksin.

Tulipa pitkä vuodatus aiheesta joka tuskin ketään kiinnostaa, mutta onhan nämä hyvä pitää itselläkin muistissa koska vanhuus ei tule yksin ja joskus tyttären kysyessä miten äiti ja iskä tapasivat voin näyttää sillä tämän ja kumota avokin väitteet että olisin lähtenyt sen mukaan jostain kiertävästä sirkuksesta. Lisää wowijuttuja varmaan joskus kun on taas jotain kerrottavaa, mutta lupaan ettei näitä tule liian usein :D

Mummo lähti, ikävä jäi

Heräsin tänään yhdeksän aikaan ja paukkasin samantien kääryleen kanssa äidille. Ehdittiin tunnin verran vielä viettää mummon kanssa laatuaikaa kunnes piti lähteä saattelemaan se pysäkille. Pillitin samaa tahtia vaunuissa nyyhkyttävän piltin kanssa melkein koko matkan. Aivan järjetön ikävä tuli samantien kun mummo nousi bussiin ja kolme kuukautta seuraavaan tapaamiseen tuntuu kohtuuttoman pitkältä ajalta. Mummo on yksinkertaisesti niitä harvoja jotka oikeasti tajuaa mua ja jaksaa aina olla tukena kun elämä vituttaa.

Ukko vetelee vielä sikeitä, sillä on ollut tämä viikko yövuoroa ja nyt kun mummo lähti ei mullakaan ole päiväksi evakkopaikkaa jossa mekastaa vauvan kanssa pelkäämättä ukon herättämistä ja sen seurauksena vuosisadan mökötysfestivaalia. Viime yö meni yllättävän hyvin, en nähnyt painajaisia! Nyt vaan odottelen vauvelin heräämistä että pääsen tappelemaan pari lusikallista luumusosetta sen kitusiin. Paskan panttaus jatkuu yhä, mutta koska kääryle vaikuttaa itse ihan tyytyväiseltä suolistonsa toimintaan, en jaksa ahdistua vielä.

Odottelen malttamattomasti vaan että vekara alkais osoittaa merkkejä kääntymisestä, se oppi pari päivää sitten jonkun älyttömän tyylin vatkailla itseään selällä maatessa, ja meno on sen näköistä ettei kauaa varmaan mene että se saa pungettua itsensä johonkin suuntaan. Juttuakin alkaa tulla jo enemmän, eilen sain herätä iloiseen "HÖÖ! HÖÖ!"-huuteluun ja napakoihin potkuihin kyljessä.

Aamuvirkku vaippakääryle

Isomummo-katoava luonnonvara

Rakas mummeliini on nyt ollut perjantaista lähtien visiitillä äidin luona ja huomenna on lähtö takaisin Etelä-Suomeen. Aika meni ihan käsittämättömän nopeasti ja tuntuu ettei ehditty viettää ollenkaan aikaa yhdessä vaikka ollaan nähty joka päivä. Lauantaina mummo tuli meille yöksi ja ahdisteltiin vähän katsomalla 2012. Viikonloppu hujahti avokin ja sen kaverin kanssa pelaillessa Silent Hill Downpouria joka ei tasan ollut lähellekään yhtä pelottava kuin odotettiin. Jotain siitä tais jäädä hampaankoloon kalvamaan kuitenkin koska oon nähnyt kolmena yönä peräkkäin painajaisia.

Ensimmäisessä jouduin vauvelin kanssa Kolumbian huumemafian paritusringin kidnappaamaksi, piilottelin vauvaani tavaransäilytyslokerossa ettei konekiväärein varustetut vartijat tee piltille pahaa. Mafian pomona hääri yllättäen Lenny Kravitz. Toissaöistä unta en muista kunnolla, mutta herätessä ahdisti ja vitutti yhtä kaikki. Viimeöinen uni vei kyllä palkinnon, tuli maailmanloppu ja yhtäkkiä kaikenmaailman demoneita punki maan päälle eikä muuta vaihtoehtoa ollut kuin pakata kamppeet ja vauveli ja omaiset sekä mitä nyt kättä pitempää sattui löytymään ja lähteä tien päälle pakoon. Jälleen kerran jouduin piilottamaan kääryleen jonnekin helvtin kivenkoloon turvaan kun kyyristeltiin keskellä metsää ja joukko japanilaisia Kauna-pikkupoikia saartoi meidät. Olin just leikkaamassa ensimmäiseltä päätä irti (koska painajaisessa aseetkaan eivät ole mieluisia) paistolastalla, kun heräsin. Selvästi mulla on joku suojelukompleksi päällä kun oon joka yö änkemässä pilttiä turvaan ties mihin kaninkoloon kaikenmaailman ökkömönkiäisiltä.

Sään runnellessa pysähdy ja ota kuva.

Se unista, keli oli tänään myös painajaismainen kun heti herättyä lähdettiin kääryleen kanssa ähkimään äidille pitämään mummolle/isomummolle seuraa äidin ollessa töissä. Vieläkin vituttaa se ilma, jalkarättejä satoi naamaan ja koko matka vastatuuleen. Tunnen kyllä ihan tajutonta ylemmyydentunnetta koska vielä pari kuukautta sitten oisin ennemmin katkonut molemmat jalkani ettei olis tarvinnut lähteä ulos siinä säässä. Liitteenä todiste.

Korkeammille tahoille kiitos isomummoista. Mummoilla saattaa olla kiire vielä töissä ja nuorempien sisarusten tai koiran kanssa, äidillä taas pinna muuten vain kireällä mutta isomummolla ei hyvässä lykyssä ole kuin aikaa ja tahtoa ja rakkautta viettää aikaa lapsensa lapsenlapsen kanssa. Sydän ihan suli kun näki miten mummeli viihtyy piltin kanssa ja pieni syyllisyys, miksen mä jaksa aina olla noin intopinkeänä jokaisesta hymystä?

Kääryle sai tänään ensimmäistä kertaa kunnolla luumusosetta, se on hoksannut ihan uuden tavan järkyttää mua ja avokkia, tavan joka ilmeisesti on monille muille vauvoille ihan normaalia: Paskan panttaaminen. Ensin sitä kesti kaksi päivää ja tuloksena järjetös paskalasti. Nyt vaavi on ollut pelkällä pissalinjalla kolme päivää ja odotan kauhulla mitä tuleman pitää. Päätin yrittää edesauttaa paskomisprosessia aloittamalla soseruokinnan luumulla. En tiedä onko siitä apua, onko piltin ruuansulatus yksinkertaisesti nyt vaan asettunut hitaammalle teholle vai onko tämä joku tilapäinen juttu, mutta auta armias vauveli veti kaikki pari lusikallista sosetta kuin ei olis ikinä parempaa saanut. Eli luumulla mennään nyt ainakin viikon verran ja sitten kokeillaan jos menis jotain uutta.

Luumut naamalla ja vähän muuallakin

Astetta rennompi kääryle isomummon sylissä

Toivottavasti päästään kesällä pian vastavierailulle Etelä-Suomeen ja kääryleen ollessa vähän isompi saadaan vähän parisuhdeaikaa avon kanssa ja pääsen moikkaamaan vanhaa rakastettuani Helsinkiä jonka kohtaamisesta on ihan liian pitkä aika jo. Kesä perkele tänne sieltä!!

Avokin toppatakki -Kevätmuotia parhaimmillaan!

Rättiväsymys

Helvetti että voi ihminen inhota liikuntaa. Kotiuduin just lenkkipolulta ja oon päivä päivältä varmempi että kaikki maailman hannapartaset valehtelee silmät ja suut täyteen siitä miten liikunta alkaa tuottaa iloa kunhan siihen tottuu. Oon tahkonnut kuukauden verran noita tunnin reippaita lenkkejä n. 5 kertaa viikossa ja vaikka tuloksia vaa'alla näkyykin niin en nauti siitä tippaakaan. Päinvastoin ainoa fiilis minkä voimalla jaksan lähteä on silmitön raivo siitä että on pakko. Tietysti tuo on parempi tapa purkaa aggressioita kuin esim. tavaroiden heittely, mutta olo ei oo lenkin jälkeen yhtään parempi, vituttaa vaan kun huomenna on sama juttu taas edessä. GRR.

Toissailtana oli hauskoja hetkiä kun vauva tuli hoidosta, tunnin verran se jaksoi olla oma iloinen itsensä mutta sitten alkoi sellainen hysteerinen itkupotkuraivari ettei mitään tolkkua. Avo soitti sitten mummolleen ja veti hirveän hepulin kun kuuli että olivat syöttäneet perunaa vauvalle. Hyvä ettei lähteny kiikuttamaan ressukkaa sairaalaan.. Onneksi meni raivari ohi sitten loppujen lopuksi, mutta päätettiin että nyt on yökyläilyt vähän aikaa pannassa. (Eli pari kolme viikkoa kunnes alkaa taas janota omaa aikaa)

Toinen mummolailun sivuvaikutus paljastui sitten vasta yöllä. Venla nukkuu isomummolassa paljon paremmin pihalla vaunuissa kuin kotona, täällä se vetää sikeitä melkein tasan sen aikaa mitä ollaan lenkillä mutta nukkuu yöt ihan loistavasti. Käytiin nukkumaan normaalisti joskus yhentoista aikaan ja odotin saavani 8-9 tunnin yöunet. Niin vaan neljän aikaan aamuyöstä vieressä palloili naantalin aurinkona mua potkimassa pirteä vauva joka oli kaiken lisäksi kussut vaipasta ohi pitkin lakanaa. Tuli auttamattomasti pienimuotoinen paniikki että ollaan palattu taas niihin alkuaikoihin että saan heilua koko yöt pystyssä tuijottelemassa voicen yövideoita ja rukoilemaan että saan pidettyä vauvan hiljaa että avo saa nukkua. Vaipanvaihdon ja pikaisen kusilammikonpeitto-operaation jälkeen sain tunnin verran valvoa kunnes piltti simahti uudelleen ja päästiin takasin nukkumaan ja ah, vauva nukku sikeästi vielä monta tuntia, ite en saanut enää unta juuri ollenkaan ja sain vaappua zombimodella koko päivän.

Oli tosiaan niin väsynyt olo että päätin lähteä tekemään lenkin äidille saunaan. Vauveli veti hirsiä kokonaiset kolme tuntia mikä on ihan älytön saavutus, ja mä sain saunoa ihan rauhassa ja vetää navan täyteen äiskän tonnikalalasagnea. Tottakai piltti piti herättää syömään ja mikäs sen kivempaa kuin herätä pitkiltä unilta siihen että koira nuolee koko naaman märäksi :)

 

Pitkien unien jälkeen oli pelkästään sopivaa että pikkulikka veteli suorilta koko tötsän maidonkorviketta, mikä on myös aika harvinainen tapaus. Kuulun niihin ihmisiin jotka ei vaan kertakaikkiaan halua imettää muualla kuin kotona ellei ole ihan pakko. 

Tänä perjantaina saadaan kauan odotettu vieras, mun oma mummo tulee etelä-suomesta viimeinkin visiitille. Oon ihan täpinöissäni kun oon nähnyt mummoa viimeksi jouluna kun Venla oli vasta parin viikon ikäinen. Ollaan mummon kanssa älyttömän läheisiä ja asuttukin yhdessä vähän aikaa muutama vuosi sitten, joten tää välimatka on ollut ihan hirveä jaksaa. Voikun senkin sais joskus muuttamaan tännepäin kunhan jää eläkkeelle.

Nyt äidilliset velvollisuudet kiljuu kurkku suorana->

 

 

 

Muru

Päk in pisness

Onpahan hurahtanut taas aikaa viime postauksesta, mutta nyt aion parantaa tapani ja yrittää jaksaa kirjoittaa paljon useammin. Voisinpa edes vedota itelleni vauvakiireisiin mutta pakko olla rehellinen ja todeta että kaikki ylimääräinen aika on mennyt joko wowia pelatessa tai lenkillä. En oo jaksanut tehdä mitään luovaa varmaan puoleen vuoteen. Sain joululahjaksi anopin äidiltä aivan ihanan akryylivärisetin ja maalaustelineen, ja onnistuin räveltämään ensimmäisen taulun puolitiehen. Ruoskin itseäni henkisesti joka päivä kun en saa maalattua sitä valmiiksi. Mikään ei kylläkään tapa luovuutta niin hyvin kuin aikarajat, enkä uskalla uppoutua maalaamiseen kunnolla kun tiedän että aikaa saattaa olla vaan se kymmenen minuuttia. Helpottaahan tämä viimeistään siinä vaiheessa kun vauva kasvaa isoksi ja alkaa leikkiä pihalla yksikseen, eli ainakin muutama vuosi saadaan vielä odotella.

Vauvan kanssa kotona oleminen on ollut ihan älyttömän ihanaa ja älyttömän raskasta. Tällaiselle itsekkäälle ja kroonisesti laiskalle ihmiselle on iso shokki tajuta että siinä vieressä on joku jonka takia täytyy olla koko ajan hälytysvalmiudessa ja jolle täytyy antaa jakamatonta huomiota jumalattomat määrät. Onneksi kaikki on menny niin paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin, vauva on ollut helppo ja iloinen tapaus ja päivä päivältä opin nauttimaan äitiydestä enemmän.

Päivitys ei tietenkään ole mitään ilman pientä avautumista, joten todettakoon että eilinen meni päin vittua. Vietiin Venla ukon mummolle yöksi hoitoon ja odotin onnesta soikeana vapaailtaa. Saatiin kuitenkin riita aikaiseksi aiheesta että ukko haluaa lähteä baariin ja mua ei kiinnosta koska rahatilanne nyt on mitä on enkä puolentoista vuoden jälkeenkään ole onnistunut saamaan täältä kavereita, joten se baarissa oleminen on mun osalta sitä että istun yksikseni hiljaa kun ukko moikkailee sen tuttuja.

Neuvolantäti jaksaa aina ehdotella mulle vauvaryhmiä sun muita, mutta mä en vaan osaa lähteä tollasiin mukaan koska kärsin älyttömästä sosiaalisten tilanteiden pelosta ja inhoan joutua huoneeseen joka on täynnä vieraita ihmisiä.
Toisekseen vietän kaikki päivät vauvan kanssa joten se mitä haluan vapaa-ajaltani ei ole vauvoista puhuminen. Tottakai niistäkin on kiva puhua joskus, mutta jos se on ainoa lähtökohta tutustumiselle en uskalla edes avata suutani. Senverran nämä mammapalstat on mulle opettaneet äitiydestä että ihan sama mitenpäin teet, teet sen väärin joten kuka muka uskaltaa kertoa vieraassa seurassa yhtään mitään siitä miten lastaan hoitaa? Jepjep, en minä ainakaan.

Saatiin loppujen lopuksi sovittua avokin kanssa mutta ilta loppui kuitenkin ennen aikojaan ja nukahdin jo ennen yhtätoista. Nyt saan olla yksinäni vielä jonkun aikaa, ukko lähti hakemaan jotain autoa kaverinsa kanssa ja hakee vauvan tulomatkalla kotiin. Jännä juttu miten äkkiä sitä alkaa ikävöidä vaikka eilen oli niin innoissaan kun saa vähän aikaa olla ihan aikuisten kesken. Heti herätessä tuntuu jo siltä että käsi olis amputoitu kun ei ole vauva vieressä.

Nyt jos vaikka alkais siivoamaan tätä luukkua kun kerran ehtii. Ja lupaan nyt itelleni että kirjotan huomenna lisää.

Erakoitumista

Perjantai-ilta ja meikä istuu jälleen kerran yksin himassa. Onneks puitteet on ainakin kunnossa, ei paljon hienompaa kämppää enää kehtais toivoakaan. Ainoa valituksenaihe on tämä ENSIMMÄINEN KERROS. Oon cityihminen henkeen ja vereen joten mun pirtaan ei vaan käy noi miljoonat helvetin ötökät jotka on kilpaa änkemässä sisälle. Sain kauppareissulla vähintään 20 puremaa joista osa on turvonnu aika huolestuttaviin mittasuhteisiin.

Ukko on kaverillaan ottamassa bisseä. Pyysi se mukaan mutten vaan oikeen pysty lähtemään. On tullu taas itkettyä melkein koko päivä ja ulkonäkö on sen mukainen, kaupantätikin katto senverran säälien että alko hävettää. Nää viikonloput on vaan niin vitun vaikeita kestää välillä, etenkin jos ukko lähtee johonkin. Vaikka se aina pyytelee mukaan en vaan jaksa mennä tutustumaan vaan jään himaan itkemään ikävääni vanhoja ystäviä kohtaan. Ja se ikävä on oikeasti ihan tajuton.
Pelaaminenkaan ei oikeen jaksa innostaa, killan kanssa ei pääse raidaamaan vielä pitkään aikaan jos koskaan, ja altteja on levutettu jo niin paljon että alkaa tulla korvista ulos. Kai se fiilis löytyy taas jossain vaiheessa uudestaan.
Olisin onneni kukkuloilla jos löytäisin jostain yhden ihmisen jonka kanssa vois hakata pleikkaria yömyöhään ja jauhaa tyttöjenjuttuja siinä samalla. Voiko noi kaks asiaa oikeasti sulkea toisensa pois?
Jotain positiivista myös, maha alkaa näkyä :P Toisin ku luulin, se on oikeestaan aika siistiä. Toisaalta yks itkunaiheista on yleensä se etten näytä tarpeeksi raskaanaolevalta vaan pelkästään siltä että ruoka-aikaan on oltu kotona.

Yritän kiinnittää nyt ruuan laatuun ja määrään huomiota, mutta ei se ihan helppoa oo kun alitajusesti yrittää vaan toitottaa itelleen ettei saa lihoa. Onneksi oon kuitenkin normaalipainonen nyt niin ei tarvii stressata että pitää lihoa hirveästi tai yrittää hissukseen laihduttaa ettei tuu sokerivauvaa. En olis uskonut että niin hirvittävän pieni ihminen voi aiheuttaa näin suuren kaaoksen mun kropassa ja sen ulkopuolella..
Jos olis kunnon kamera, laittaisin vastoin periaatteitani ainaki yhden mahakuvan ja muutaman asunnosta. Jos pukeutuisin mielenkiintoisemmin, myös mun vaatteista. Mutta joo, tämä tästä tänään, tack och adjö.